Vauvoista

Vauvat ovat ihmeellisiä. Tai pikemminkin se maailma, jossa vauvat elävät, on ihmeellinen. Pääsin kokemaan hetken tuosta maailmasta sunnuntaina, kun Sussu oli koiranäyttelyssä.

Kuten aina, päivä alkaa aamusta. Sunnuntaina se alkoi joskus ennen yhdeksää. Tai itseasiassa aiemmin, kun Sussu lähti näyttelyyn Hillan kanssa. Minä olin edellisenä päivänä korjannut 100A:ta jonkun kahdeksan tuntia ja nukkumaankin laitettiin vasta yhden aikaan, kun neiti päätti viimein nukahtaa. Sussun lähdön jälkeen ajattelin, että jos sitä vaikka tunnin vielä saisi nukkua. Mutta neiti totesi vähän vajaa yhdeksän, että nyt isin pitää herätä. Ja ei siinä auttanut muu.

Ensin siinä vähän juteltiin, mutta sitten tuli itku. Eipä siinä muuta kuin vessaan ja vaipan vaihtoon. Tyttö hoitotasolle ja katso ihmettä, neiti hymyili kuin naantalin aurinko. Tiesi, että seuraavaksi isi vaihtaa vaipan puhtaaseen. Vaippa vaihtui ja tyttö sylissä koneelle päivän tapahtumat tarkistamaan. Voi miten makia se olikaan ottaa isin sylissä aamupäikkärit.

Jossakin vaiheessa neiti heräsi ja äänteli siihen malliin, että sapuskaa ja heti. Maidot lämpimäksi ja sohvalle telkkaria kattomaan, oliskos ollut tv-shoppia tai jotain muuta ihan yhtä hauskaa. Maito hävisi parempiin suihin ja naisellinen röyhtäyskin taisi tulla. Mutta silti ei nukuttanut. Mentiin makaamaan alustalle, jossa juteltiin tovi jos toinenkin niitä näitä. Ja unihan siinä jutustelun lomassa tuli. Molemmille.

Taas pääsi tyttö herättämään isin makoisasta unesta. Ja jälleen kuulosti nälkä olevan. No toinen satsi maitoa ja vaipan vaihto. Siinä sitä juteltiin taas lattialla alustan päällä ja mietittiin, että miksi telkkarista ei tule mitään järkevää. Taidettiin sitten kattella joku DVD. Ja taas piti syödä.

Isi katteli telkkaria ja tyttö söi ruokaa. Tyytyväinen ilme kasvoilla. Ruoan jälkeen oli hyvä puklata isin paita ja ottaa päikkärit. Jossakin vaiheessa sitten herättiin taas yhdessä. Sussu soitti ja ilmoitti lähtevänsä kotia kohti. Ja puhelun aikana tuli sitten taas itku. Ja isille aika tarmokas käsky, että vaippa pitää vaihtaa. No ei siinä, vaippa vaihdettiin. Ja taas oli mukavampi olla. Kohta kävikin jo ovi, kun Sussu ja Hilla tulivat kotia. Siitä olikin tytön hyvä hypätä äitinsä syliin sapuskalle.

Tuo sunnuntai oli hyvin opettavainen monella tapaa. Huomasin, että ajan kulku ei ole vakio. Joskus, silloin kun jutellaan tai nukutaan, aika kuluu siivillä. Toisinaan, silloin kun itketään ja kiukutellaan, aika jämähtää paikalleen. Kyllä se on ihan työn veroista tuo lapsen kanssa oleminen. Arvostus Sussua kohtaan nousi taas.

Huomasin myös, miten tuo vauvan maailma koostuu pienistä hetkistä. Aamulla herätessä isin tai äitin “Hei!” saa hymyn kasvoille. Tai kun isin paidalle on puklattu sapuskaa ja taas hymyilyttää. Ja se tieto, että kohta vaihtuu vaippa ja itku on pyyhitty kasvoilta. Pieniä hetkiä, jolloin itku muuttuu hymyksi tai tyytyväiseksi ilmeeksi. Ja nuo hymyt ja ilmeet ovat elämää suurempia.